Koitin kovasti muistella lukemiani alkuvuoden kirjoja mutta muistini johdot olivat kovin lyhyet joten koitan avustaa muistiani pitämällä tästä lähtien yllä lukemis-/arvostelublogia. Kirjojen muistamisesta olisi työssä hyötyä jotta voisi oikeasti niitä ihmisille tarvittaessa suositella. Päätin tähän alkupostaukseen laittaa ne kirjat joista muistan lukukokemuksena jotakin, en niitä joiden kansi nyt jotenkin tällä kertaa näytti tutulta.

Vuosi alkoi pitkälti tenttikirjojen lukemisella, mutta vuoden alusta innostuin myös yhdestä mangasta:

Kaoru Mori: Emma osat 1-2
Emma on ensimmäinen kosketukseni mangaan ja itse se lukemiseen. Olenhan niitä jo aikaisemmin nähnyt ja seminaarissakin istunut niistä kuulemassa, mutta muihin sarjoihin ei ole tullut jotenkin ollenkaan tartuttua. Emma on kustantajansa Sangatsu Mangankin mukaan ehkä hieman "varttuneemmalle" väelle. Näyttää se kyllä teinityttöjäkin kiinnostavan.

Jared Cade: Agatha Christie katoaa
Cade on tehnyt hienoa työtä luodessaan viehättävän elämänkertakuvan vanhenevasta, hermoromahduksen partaalla olevasta kirjailijasta. Yksi viime vuoden parhaimpia elämänkertoja. Tosin Christien muutaman päivän katoaminen on, Caden teoksesta huolimatta, yleisölle suuri mysteeri.

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia ja Vaarallisia naisia
Olen vasta viime syksystä löytänyt "viihteelliset naiskirjailijat", joiden ehdottomaan aateliin vähäisen lukukokemuksen perusteella laittaisin Hitchcockin teokset. Ihanan katkeria, mutta samalla niin miestensä vallassa olevia naisia. Erotuksena Danielle Steelin naisiin, Hitchcockin naiskuvaston esimerkit ovat aseet tanassa jo ensimmäisten kahdenkymmenen sivun jälkeen. Ja anteeksi ei pyydetä.

Sarah Dunant: Venuksen syntymä
Vihdoin tartuin pokkariin jonka olin ostanut alelaarista jo viime kesänä. Tuntuu kummalta että olen näköjään tänä vuonna taas suosinut naiskirjailijoita. Kaikki menneisiin aikoihin sijoittuvat tarinat saavat suosioni, eikä Dunant ollut poikkeus. Lukulistalla on Dunantin viimeisin suomennos Kurtisaanin vuoteessa.

Seuraavat kirjat olen ahminut viime kuukauden aikana:

Jodi Picoult: Koruton totuus
Vasta kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen suomennetuksi tullut Koruton totuus oli hyvän lukukevään pieni notkahdus. Ehkä odotukset olivat liian kovia. Odotin amisheista kertonvan tarinan olevan vähintään leffan Todistaja- tasolla, mutta ehkei sittenkään. (Mitä se kertoo minusta että odotan tietystä väestöryhmästä kertovan elokuvan ja kirjan olevan samanlaisia) Kirja oli varmasti hyvin rakennettu ja tarinakin kirjoittajan mielestä merkityksellinen mutta itselle ei 500 sivun jälkeen jäänyt käteen paljon mitään.

Nasrin Alavi: Me olemme Iran
Alavin tietoteos Iranin internetyhteisöstä on vaikuttava kertomus Iranin kansan  ja nuorten mielipiteistä. Teos on juuri sellainen jonka soisi jokaisen lukevan. Jälleen yksi osoitus siitä mihin vuoropuhelu ja lukeminen voivat maailmaa muuttaa, tapahtuipa lukeminen sitten reaalimaailmassa tai virtuaaliyhteisössä.

Virginia Ironside: Oon voimissain
Jo yhteiskunnan mielestä keski-iän ylittäneen Marie Sharpin päiväkirjaa lukiessa ei tunne itseään lainkaan vanhaksi. Ikärasismi multaan, eihän kukaan 60-luvun jälkeen nuoruutensa kokenut voi olla enää ikinä vanha. Harmaat pantterit (Anteeksi Marie Sharp, tarkoitan Hopeiset pantterit) nyrkit pystyyn ja elämä risaiseksi. Otava on jostain syystä verrannut kirjaa takakansitekstissään Todella upeeta ja Pokka pitää- sarjoihin! Häh mitä tämä tarkoittaa, ei sinne päinkään, aivan jotain muuta, ihan omanlaisensa teos.

Kyllyki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
Kirjastoluokka 40.8 on aina ollut kompastuskiveni. Vaikka en ikinä matkusta mihinkään, enkä oikeastaan haluaisikaan niin matkakuvaukset ovat salainen paheeni. Tilaan matkalehteäkin vain siksi että niistä löytyvät ne kaivatut kommervenkit matkailijoiden repuista. Kyllikki Villa ei pettänyt, mutta Gilbertin matkassa oli nuoren naisen ja ideologisen kuvauksen yliannosta. Mikäli matkakirjasta on tekeillä elokuva, voidaan mielestäni kyseenalaistaa kirjan tapa kertoa matkasta. Ei Once-In-A-Lifetime-kokemuksesta voida tehdä elokuvaa. Gilbertin kirja sopii meditointia ja joogaa harrastaville koska niistä hän kirjassaa kertoon toooodella paljon.

Siinä yhdelle kertaa, palailen kun mieleen tulee lisää muistoja, ja uusia kokemuksia tietysti.